maanantai 28. heinäkuuta 2014

Järkiratkaisuja ja kompromisseja elämän kanssa

Kuten huomata saattaa, blogin ilme on vähän muuttunut. Tähän syynä on rehellinen kyllästyminen, yllätys yllätys. Mutta toisaalta kaikenlaiset muutokset näyttää olevan osa myös tätä todellista elämää, joten sopinee teemaan kaikki blogissakin ilmenevät päähänpistot. Lisäsin kuvitukseksi "vähän" vanhemman perhepotretin, joka ei liity tietenkään millään tasolla itse tekstiin. Kuvasta tulikin mieleen, että uusi vastaava täytyisi otattaa. Tuolloin ei ollut vielä tietoakaan Riemusta - ja Ronjakin näyttää niin pieneltä.


Jatkan vielä tulevan vuoden työskennellen ravintolatyöntekijänä, mutta sen jälkeen luultavasti täytyy jatkaa opiskeluita. Paikkakin on jo valmiina. Se järkevä vaihtoehto, ei se mistä olin viime aikoina salaa haaveillut. Aiemmin olin aivan varma, että haluan keskittää energiani ihmisten auttamiseen - ja nimenomaan psyykkisellä tasolla. Kun sitten päätin hakea ja pääsin pääsykokeisiin, heräsin todellisuuteen työn melankolisuuden suhteen. En välttämättä saisi työskennellä lainkaan siinä elementissä, mistä olin haaveillut. Työ olisi rankkaa ja toisi eteen varmasti vaikeita elämänkohtaloita. Tästä syntyikin ajatus siitä, mikä olisi itselleni kaikkein mieluisin (lue: iloisin) vaihtoehto. Se oli kuitenkin se huonompi vaihtoehto, se missä työllistyminen ei ole aina kiveen hakattua. Se olisi ollut myös työ, jota olisin tehnyt hymyissä suin. Auttaminen tuntuu edelleen kutsumukselta, mutta ajan myötä olen kyseenalaistanut omat rajani kestää se taakka, mikä psykiatrisessa hoitotyössä väistämättä tulisi vastaan.

Ratkaisuni jäi mietyttämään. Onko elämä uhrauksien arvoinen? Itse olen aina ollut - ja olen edelleen - enempikin tunteella käyvä. Yleensä järjelle ei juuri löydy jalan sijaa, ja ehkäpä juuri tästä syystä asia takertui ajatuksiin. Te viisaammat, kannattiko?


14 kommenttia:

  1. Tunsin vivahduksen itseäni tekstistä. Tällä hetkellä olen psykiatrisessa hoitotyössä - visio jonnekin eteenpäin. Mutta onko se jatkoa psykiatriselle puolelle vai kenties jotain muuta, luovempaa tms.? Mutta tällä hetkellä uskon, että ihmisten auttamiseen se liittyy :) Mutta järki vai tunteet - siinäpä pulma. Itse yritän olla uskollinen sydämelle, sille tunteelle mikä sieltä kumpuaa. Järkipäätös voi olla jonkin aikaa kestävä vaihe minulle, mutta jos sydän alkaa voida huonosti, joudun joskus vaihtamaan suuntaa. Ja mitkä ratkaisut sitten kantaa pitkälle, vaikea kysymys :) Mutta joskus joidenkin teiden on määrä olla lyhyitä, mutta kokeilemisen arvoisia. Saikohan tästä mitään tolkkua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No se varmasti ratkeaa ajan kanssa :) Ja minunkin perusperiaate on ollut kuunnella sitä mikä tuntuu oikealta, mutta jotenkin tässä asiassa oli helppo turvautua järjen ääneen (tai muiden mielipiteisiin). Erittäin osuvasti sanottu tuo toiseksi viimeinen lause, allekirjoitan tämän täysin! Ja kiitos :)

      Poista
  2. Nuoruudessa halusin töihin psykiatriselle puolelle. kouluttauduinkin alalle, mutta huomasin, että onhan se melko rankkaa henkisesti itsellekin. Alalla pitää olla hyvin topakka luonne, joka ottaa ihmiset työnä tuntematta liikoja. Silti asiakkaat yksilöinä. Kamalan vaikea yhdistelmä minulle. Opiskelin lisää hieman sivuummalle ja tein oikean ratkaisun. Tokihan mielisairaalassa työ olisi ollut mielekästä, vaihtelevaa ja palkitsevaa, mutta sitä se oli erityislastenkin kanssa. En kadu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aivan totta, siinä saa kyllä opetella ihan tosissaan pitämään työn ja tunteet erillään, ja silti samaan aikaan kohdella autettavia inhimillisesti. Se vaatii tietynlaista luonnetta, ja juuri tästä syystä olen kyseenalaistanut asiaa ja itseäni viime aikoina. Ja itsekin olisin kiinnostunut nimenomaan lapsiin kohdistuvasta työstä, joten hyvin läheltä näköjään liippaa.

      Poista
  3. Vastaukset
    1. Toivotaan näin! Ja tottahan toki, jos siltä tuntuu ;)

      Poista
  4. Muistan kun nuorempana pohdin tulevaisuuttani ja päätin, että tahdon sosionomiksi. Tahdon työskennellä ihmisten kanssa ja auttaa. Muistan myös, kuinka isäni varoitti, että tulen polttamaan itseni loppuun eikä moinen uravalinta kannata.
    No pääsinpä lukemaan sosiaalialaa amk, enkä kyllä ole katunut. Pääsykokeet psykologisine testeineen antavat aika hyvin mielestäni osviittaa siihen, onko soveltuva alalle. Jos ei ole, se näkyy (useimmiten) pääsykoetuloksissa.

    Olen huomannut, että ihmisten kanssa työskentely vie aina omat voimansa..oli kyseessä sitten rankkojen aihealueiden ympärillä pyörivä asia tai ei. Paljon on kiinni juurikin siitä omasta psyykeestä, elämästä ja sen mukanaan tuomista voimavaroista.

    Elämässä ehtii opiskella onneksi monta ammattia. Yksi ratkaisu ei pois sulje välttämättä toista. Sanoisin, että unelmia kohti kannattaa mennä. Mutta järkevästi ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, kyllähän ne noilla psykologisilla testeillä saa ainakin suuntaa-antavat tulokset siitä, solvetuuko ko. hakija alalle. Ja eiköhän ne omatkin rajat ja kyvyt hahmotu lopun loppujaan vasta siinä vaiheessa, kun pääsee käytännössä tekemään sitä mitä se työ sisällään pitää. Joten turhapa sitä on vielä liikoja murehtia, elämähän tässä kuitenkin on aikaa =)

      Ompa muuten aivan tosi tuokin, että kuluttavaa se ihmisten kanssa työskentely on monilla muillakin aloilla. Tätäkään ei vaan tule ajatelleeksi, kun alleviivaa vain tiettyjen ammattien rankkoja puolia.

      Poista
  5. Itseään kuuntelemalla pääsee sinne, missä on hyvä olla.

    VastaaPoista
  6. Ihana nuoripari siellä, kiitos että jaksat seurata tälläisen vanhuksen blogia...
    No omista fiilareista vastailen, että olen todella herkkä ja imen ihmisten tunnetiloja ja minun pääni ei kestäisi psykiatrista hoitotyötä. Jos siinä työssä on liian välittävä, empaattinen, vie potilaiden murheet kotiin, saattaa sairastua itsekin. Aikoinaan nimenomaan oli kutsumus psykiatriseen työhön, mutta tulin jossain kohti siinä mielessä järkiini, että tunnistin omat rajani. Oma ystäväni on alalla, mutta hän osaa ottaa työn työnä ja on sellainen suorempien viivojen kulkija. Kuitenkin todella lämmin ja ihana, mutta pää ei sauhua muiden murheita vaan ottaa asiat asiana. Hänelle työ sopii. Toinen ystäväni joka on todella empaattinen ja kyselee aina muiden kuulumisia sillä tahdilla, että hänelle kaikki avautuu ahdistui jo syvästi harjoittelujaksolla psykiatrisella. Että en osaa sanoa juuta enkä jaata, koska en koe että toisen elämää sopii niin kovin neuvoa.

    Mutta mitä olen tekstejäsi ja vastauksia blogiini lukenut, olen kaikesta huomannut, että sinulla on todella vahva tunneäly, joten voi olla että työ kävisi raskaaksi, mutta toisaalta antaisi paljon. :)

    Halauksia Tiialta

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihanasta kommentista Tiia <3 Ja itseasiassa olen tästä blogimaailmasta aivan innoissani nimenomaan siitä syystä, että täällä vallitsee kuitenkin tietynlainen yhteisöllisyys - ei siis ole väliä iällä tai millään muullakaan =)

      Ja todella hyviä mietteitä tuosta koulutuksesta, ja nimenomaan tuolta kantilta olin sitä itsekin harkinnut. Väärässä et ollut, sillä juuri tämän ominaisuuden takia uravalinta mietityttää, liian tunteellinen tuolla kun ei vaan voi olla. Toisaalta, kokeilemalla ja katsomallahan se selviää!

      Poista

Kommentit ovat enemmän kuin tervetulleita!