Nyt on tiedossa niitä koottuja selityksiä. Että kun on ollu niin kauhee kiire ja sitä rataa. Koko viime viikko meni kylläkin sairaslomalla, joten ajanpuute on harvinaisen huono tekosyy. Aikaa ja omaa mielenkiintoani on sen sijaan vienyt käyntiin hyrähtänyt elämäntaparemontti, jonka päämääränä on muokata tästä kammottavasta sokerihiirestä oikein syövä ja ennenkaikkea hyvinvoiva versio. Lähtötilanne oli kyllä katastrofaalinen ja ruokapäiväkirjan pitäminen vähintäänkin shokeraavaa. Sen oman syömisen tajusi vasta siinä ylös kirjoitellessa, ja monet kerrat tekikin mieli jättää kirjoittamatta sinne listan jatkoksi ne parit korvapuustit, kun se kuitenkin luki siellä jo useaan kertaan muiden naposteluiden seassa.
Tuomio vetikin sitten sanattomaksi, sillä yhden päivän aikana tuli napsittua neljän päivän sokeriannokset ja silti lopputulos oli huomattava kalorivaje. 2. tyypin diabeteksen riski lisäsi motivaation määrän kolminkertaiseksi, ja niinpä se oikea ruoka on uponnut ääntä kohden uskomattomalla tahdilla. Uuden ruokavalion puitteissa onkin sitten syöty kahden ja puolen tunnin välein, mikä tuntuu vielä toistaiseksi kokoaikaiselta ähkyltä. Tämä ei tietenkään ole ihme, kun keho on tottunut todella pieniin ruokamääriin, jotka taas ovat sisältäneet kaikkea muuta kuin niitä elimistölle tärkeitä ainesosia.
Samalla ajauduin tietysti pohdiskelemaan vääristyneitä suhteita ruokaan. Surullisen moni tuntuu kamppailevan asian kanssa tavalla tai toisella, kun syödään liian vähän, syödään liian paljon tai sitten syödään aivan väärin. Tai muuten vain menetetään se syömisen nautinto, kun ainoa ajatus on kalorien määrä. Vaikka kyseessä on kuitenkin asia, joka pitää meidät hengissä. Asia, joka vaikuttaa kehomme ja mielemme hyvinvointiin. Siispä on aika ottaa lusikka kauniseen käteen, ja nauttia syömisestä. Nauttia jokaisesta suupalasta, muistaen kehon tarpeet ja unohtaen liiallisen kalorien tarkkailun. Sillä sitähän me oikeasti tarvitsemme, ruokaa.
