Heikko henki vielä pihisee

Pitäsköhän tässä vaiheessa jo vähän hävetä, kun tämä postaustahti on suorastan tyrehtynyt. Kaikki aika uppoaa töiden lisäksi Ruutin koulutukseen, koirien liikutukseen ja oikeastaan se vähäinen mitä jäljelle jää, kuluu aika nopeasti sosiaalisiin kanssakäymisiin. Viime aikoina on ihasteltu vastasyntynyttä pikku poikaa, kuinka ihmeellinen pieni käärö voikaan olla. Kohta ei tarvi onneksi tapella ja jonottaa sylivuoroista, kun saadaan toinenkin nyytti lellittäväksi. Näissä merkeissä vietimmekin jokin aika sitten jälleen aivan ihanat baby showerit, joissa taas muisti selkeästi miksi sitä rakastaakaan ruokaa. Tuleva kuukusi tulee olemaan tätäkin huomattavasti hektisempi, joten postausten massailmestymistä lienee turha odotella. Kalenteri (jonka vihdoin sain, kiitos Niinalle!) on nyt puskettu täyteen sitä, tätä ja tuota - eli toisin sanoen Ruutin pelastuskoiran ura polkaistaan käyntiin varsin vauhdikkaasti.

Tässä blogin hiljaiselon salakavalassa venymisessä toi rottisriiviökin on kaksinkertaistanut kokona ja painonsa. Riemu on pikkuhiljaa tajunnut karmivan todellisuuden, jossa Ruutista tulee voimakas ja iso. Illalla molemmat nukkuvat omissa pedeissään, mutta melkeinpä joka yö Ruuti päättääkin haluta juuri sen kopan, jossa Riemu nukkuu. Ja näin tapahtuu, Riemu vaihtaa kiltisti siihen joka ei Ruudille kelvannutkan.

Nappisilmä

Kuvissa on pieni suloinen pallero, joka näyttää rauhalliselta ja kömpelöltä. Kömpelö se kyllä onkin, mutta siihen se jää. Ruuti on täysin nimensä mukainen riiviö, jolla energiaa riittää. Taisteluhalu näyttäis olevan ihan omaa luokkaansa, kaikkia leluja (noh, ei tarvi välttämättä olla edes lelu) riepotellaan ja revitään erittäin suurella mielenkiinnolla. Pikkuhiljaa alkaa olla enemmän ja enemmän yhden ihmisen koira, mutta ainakin vielä on sen verran ahne, että tekee ruuan eteen mitä tahansa - pyysi sitä kuka vaan. Pennun touhuja seuratessa vahvistuu käsitys sanonnasta "intoa on enemmän kun älyä", kun tyyppi juoksee kaasu pohjassa päin seinää.

Hiljaisuuden syy on tuhinaa ja vesivahinkoja

Meidän taloutemme on nyt rantautunut maailman ihastuttavin tyyppi, Ruuti. Kaikki aika on uponnut pennun kanssa touhuamiseen ja sen ihasteluun. Ruuti osoittautui luonteensa puolesta unelmien täyttymykseksi. Koira on vilkas ja rohkea, joka paikkaan mennään reippaasti ja häntä heiluen. Oudotkin ihmiset on ihan parhaita, ja jokainen pennun tavannut ennakkoluuloinen onkin joutunut pyörtämään sanansa tappajakoirasta. Koiraa hakiessa pentu nukkui koko 8 tuntisen kotimatkan, pysähdyksissä kävi pissalla ja sitten jatkettiin taas unia. Nukkuminen ja autoilu ovat edelleen suuressa yhteydessä toisiinsa, sillä nappulan lamppu sammuu välittömästi autoon päästyään, ihan sama kuinka virkeänä sen sinne vie. 

Tulevat viikot ja oikeastaan kuukaudetkin tulevat olemaan varsin koirantäyteisiä, sillä pennun sosalistamiseen ja kasvatukseen saa kyllä aikaa käytettyä. Kalenterissa vilahtelee sen sosiaalistamisen lisäksi mukava kasa hakutreenejä, tottis seminaari ja kiinostavia kursseja. Riemu on innoissaan leikkikaverista, joka on otettu vastaan todella hienosti. Itse olen kuukauden ajan lomalla, joten yritän tässä sivussa ryhdistäytyä myös tällä blogirintamalla, heh..

Pienen pieniä mustaruskeita

Kuvat vanhemmista lainattu netistä, vasemmalla isä (© Munanis) ja oikealla pentueen emä (© alweiler.eu)

Kuten jo vähän ajattelinkin, sorrun paljastamaan kaiken pennusta jo ennen kotiutumista. Noh, tässä sitä kuitenkin väännetään silmät väsymyksestä lupaten. Kuten kuvasta ehkä tunnistittekin, kyseessä on rottweiler. Rodun mainitessa joka toinen reaktio on ollut kutakuinkin "tappajakoiran" ja "verikoiran" välimaastossa, onneksi mukaan on mahtunut myös puhdasta mielenkiintoa ja innostusta. Täydet kymmenen pistettä täytyy kuitenkin antaa ihanalle ystävälleni, joka suuren alkujärkytyksen jälkeen tuli kertomaan, että oli googlannut rotua ja tullut siihen tulokseen, ettei koira varmasti tule olemaan Ronjaa kummempi, maineestaan huolimatta. Eli vieraat on tervetulleita jatkossakin, ette joudu syödyksi.

Pentujakin on kuvista jo ihasteltu, on nuo eläinvauvat kyllä suloisia! Itse olen uhrannut tunnollisena aikaa piireihin soluttautumiselle, jonka kautta olen saanut jalkaa oven väliin harrastusten suhteen, sekä tietysti tavannut upeita tyyppejä ja vielä upeampia koiria. Pennun tulon suhteen kaikki alkaakin olla jo aikalailla mallillaan, enää täytyy hoitaa se vaikein osuus, odotus. Nimi tässä ehti tosin muuttua nopeasti Naomista Ruudiksi, kun joku onneton lausui nimen "Namina". Juu ei.

When one journey ends another begins

Tämä on tällanen pakollinen kyllä, olemme vielä elossa ja kyllä, täällä on vielä elämääkin -postaus, jonka tarkoituksena on poistaa huono omatunto tästä totaalisesta hiljaisuudesta. Tällä kertaa en voi epätoivoisesti sysätä kaikkea kiireen piikkiin, aikaa ois kyllä ollu vaikka millä mitalla. Jostain syystä pää lyö tyhjää, enkä ole viitsinyt väkisin vääntää edes sitä jotain. Talven lopullista loppua täällä odotellaan kuin kuuta nousevaa, tarkoituksena ois nimittäin nykäistä pihalle aidat heti kun maa on tarpeeksi sula. 

Tekstin otsikko paljastaakin meidän ainoan - ja täten luonnollisesti myös suurimman - uutisen. Kyllä, meille tulee kesällä uusi laumanjäsen paikkaamaan Ronjan jättämää aukkoa. Tämä kyseinen riipiö syntyi neljä päivää sitten, ja Suomeen se saapuukin jo kesäkuun alulla. Edessä on rodunvaihto, sillä koiruus ei ole tällä kertaa saksanpaimenkoira, eikä edes paimenkoira. Oma kesälomani alkaa juuri pennun kotiutumisen aikoihin, joten saan uhrata kaiken vapaa-aikani kusilammikoille ja huonosti nukutuille öille, mikäs sen helpompi tapa rentoutua! Toisaalta tuo aiemmin mainitsemani pihan aitaus tekee sisäsiisteyskoulutuksesta aivan toisenlaista kuin kerrostalossa asuessa, on se pentu sitten helppo sysätä suoraan takaovesta nurtsille. Lajin helppous viehättää, vai miten se meni?

Nimestä ollaan käyty tiukkoja vääntöjä, sillä omat ennakkosuosikkini Ruuti ja Tyyne ammuttiin alas sillä samaisella sekunnilla, kun ne suustani sylkäisin. Niimpä nimeksi taitaa jäädä Naomi, kun en keksinyt ainoatakaan hyväksynnän saanutta nimeä. Jostain syystä en halunnut narttua, jonka nimi on Rambo. Niin miksiköhän? 

Dog Photography

Ennen Ronjan lopetusta halusin otattaa niin sanotut viimeiset kuvat tylleröstä, ja nyt sain loputkin niistä käsiini. Tässäpä osa niistä, kuvista mitä kaunein kiitos Anniina Ronkaiselle - itse olen erittäin tyytyväinen otoksiin! Jouduin valkkaamaan kuvia ties kuinka kauan, oli sen verran suuri valinnanvaikeus.. Mitäs te pidätte?

Mitä tänne kuuluu?

Nyt on viimeisen kolmen päivän sisään puskettu Ronjan lopetus ja muutto, pikkuhiljaa alkaakin jo tuntua että kaikki mehut on käytetty. Tässä alkaa olla aikalailla seuraavan puolen vuoden stressikiintiö täynnä, jos multa kysytään. Torstai, eli siis se The Päivä meni kyllä omalta osalta sängyssä vollottaen, illalla silmistä olikin sitten jäljellä vain säälittävästi tihrustavat viirut. Muutto sai onneksi omat ajatukset muualle, mutta eilen vanhemmilta kotiutunut Riemu kaipailee kaveriaan selvin merkein. Tänään päivällä se suostui vihdoin taas koskemaan ruokaansa ja vinkuminenkin on rauhottunut nyt iltaa kohden. Edelleen se autoon hypätessä lyö korvat luimuun ja heiluttaa häntää vimmatusti, niinkuin se tekee aina tervehtiessään. Kun Ronjaa ei näy, se tarkistaa vielä paikat varmuuden vuoksi. Asunto on oudon hiljainen, kun ei kuulu enää koirien keskinäistä leikin ääntä. Riemu taas tassuttelee perässä kokoajan. Vähän jo hirvittää, miten käy nyt Riemun yksinolojen kanssa, kun noin perskärpäseksi alkoi. 

Muutto sujui todella mutkattomasti ja suuri kiitos kuuluukin ihanalle ystävälle, joka oli apuna laittamassa paikkoja kuntoon. Itse asunto on niin ihana ja valoisa. Takapiha on mukavan suojaisa ja tilaa on kyllä huomattavasti edellistä enemmän. Koska edellinen asunto oli tällaisen hamstraajan painajainen, nyt iloitaan niinkin pienestä, kuin kaappien ja säilytystilan määrästä. Niin ja näitä nykyisiä lenkkimaastoja ei voi edes verrata keskustan betoniviidakkoon! Pihapiirissä vilisee koiria enempi kuin ihmisiä, ja nytkin taustalla kuuluu vaimea haukkuminen jostain asunnosta. Toistaiseksi Riemu ei ole keksinyt takaisin haukkumisen iloa - ja nyt on kyllä pakko koputtaa puuta.  Meidän elämä jatkuu nyt omalla painollaan uudessa kodissa ja uudella kokoonpanolla. Päivä kerrallaan. Niin ja lämpimät kiitokset kaikille muistaneille, pyrin vastaamaan edellisen postauksen kommenteihin piakkoin!

Viimeinen käsky, vapaa..

Ronja on nyt saatettu tänään viimeiselle matkalleen, ja olo on kyllä sen mukainen. Päivä oli olettamaanikin raskaampi, surulle ja itkulle ei näy loppua. Ronja sai nukutuspiikin eläinlääkärin pihalla, jossa se leikki tavalliseen tapaansa lumella, kunnes nukahti. Siitä koira kannettiin sisälle, jossa sille annettiin viimeiset piikit. Siinä me sitten itkettiin ja katsottiin, kun se lakkasi hengittämästä. Eläinlääkäristä lähdettiin mukana vain koiran musta pääkallopanta, ja vasta siinä vaiheessa sitä tajusi tilanteen lopullisuuden. Ronja ei enää ole täällä leikkimässä palloilla tai kepeillä. Se ei enään käperry viereen huokaisten syvään. Kukaan ei tule enään kotiin tullessa ovelle vastaan kenkä suussa. Koti tuntuu niin tyhjältä, kun koira ei enään tule varjona perässä. Rakasta perheenjäsentä surren ja kaivaten..

Koskaan ei tiedä,

onko aikaa paljon vai vähän.

Yht'äkkiä huomaa,

se päättyikin tähän.

muistot kauniit voimaa antaa,

surun raskaan hiljaa kantaa

Raskas päätös

Ronjalle on nyt varattu aika ensi viikon torstaille, jolloin prinsessa pääsee ikuiseen uneen. Ronjan tulevaisuus ei todellakaan ole enää sitä, mitä haluan sille tarjota. Vaikka vuosien aikana kaikkia eläinlääkäri reissuja hoitoineen olen pitänyt itsestäänselvyytenä, ei tämä jatkuva koiran nukuttaminen ja pilleritivoli tunnu enään reilulta. Koiran vointi on huono useiden eri vaivojen takia, joten on tullut aika päästää elämäni koira kivuistaan. Nyt yritän vain nauttia täysillä viimeisistä päivistä, se on sen vuosien yhteiselon jälkeen ansainnut.

Ilman toivoa ei ole elämää

Täällä on vietetty ihana ystävänpäivä, vaikkakin yleisfiilikset on pyöriny lähinnä pelon, odotuksen ja turhautumisen välimaastoissa. Kuvittelin Ronjan tilanteen jo hieman paremmaksi, kun se sai lääkkeet virtsankarkailuun. Viikko lääkkeiden aloituksen jälkeen sattui ensimäiset vahingot, vaikka lääkkeen tehon pitäisi nousta parin käyttöpäivän jälkeen. No, nyt sitten seurataan tilannetta ja odotellaan lisäksi huomisia tuloksia koiran luustosta, jotta saadaan vähän laajempaa kokonaiskuvaa tilanteesta. Lonkkien ja kyynärten lähtötilannehan oli huono jo sillon 1,5-vuoden iässä, joten mitään hyvää sieltä on mahdotonta nytkään odottaa. 

Mikäli sieltä kuitenkin löytyy jotain huomattavasti suurempaa huomautettavaa, pitää miettiä jatkoa kokonaan uudelleen. Olen löytänyt itseni valmistautumasta pahimpaan. Siihen hetkeen, jolloin on jo liian itsekästä pitää koira luonaan pelkillä lääkkeillä ja loputtomilla hoidoilla. Kasvaimet, hengitysongelmat, allergiat, virtsankarkailut ja muut vuosien mittaan ilmenneet vaivat ja ongelmat on pientä. Todella pientä, kun verrataan siihen, etten enää voi antaa tuon ikuisen sähköjäniksen juosta ja mennä vapaasti. Ettei se saisi enää nauttia siitä aidosta koiranelämästä kaiken muun hyvän lisäksi. Mutta kuten otsikkokin sanoo, ei ole elämää ilman toivoa.

Ainakin melkein terve koira

Kirjoittelin aiemmin Ronjan hengitysongelmista, joihin ei syytä ole löytynyt, joten tutkimukset lopetettiin tarpeettomina. Uusimpana yllärinä tulivat sitten virtsankarkailut. Yhden lenkin aikana koira saattoi kyykätä yli kuusi kertaa, sekä kaksi kertaa löysin koiran nukkumasta pissojensa päältä - vaikka pissalla oli käyty pari tuntia aikaisemmin. Tulehdusta ei löytynyt, joten saimme lääkityksen pidätyskykyä parantamaan. Ronja on lääkkeiden välttelyn eliittiä, joten olen joutunut antamaan lääkkeen suoraan pipetillä suuhun, jonka jälkeen annan ruuan perään. Mikäli lääke toimii ja sopii meille, se tulee olemaan läsnä koko loppuelämän, kolme kertaa päivässä.

Myöskin portaiden nouseminen on toisinaan ollut Ronjan kohdalla hitaampaa, joten alkaa olla pikkuhiljaa aika selvitellä mikä on noin nelisen vuotta sitten löydetyn (alkavan) nivelrikon tilanne. Muuten koira kyllä liikkuu ja juoksee normaaliin tapaansa, mitään oireiluja kivuista ei ole ollut. Mutta eipä noista tuon kipuilun kanssa voi takuuseen mennä, Ronjallakin intoa on huomattavasti enemmän kun älyä.

Porsaita äidin oomme kaikki

Aatto aamu lähti hyvin käyntiin lumisella metsäkävelyllä kera siskon ja neljän koiran. Mukana Ronjan ja Riemun lisäksi olivat vanhempieni jämtlanninpystykorva Kira ja petit bleu de gascogne Ami. Saunan lämmetessä kipitän nopeasti naputtamaan pikaiset joulun toivotukset tänne. Muistakaa syödä ja rentoutua koko vuoden edestä, niin minä ainakin teen. Allekirjoittanut pinkaiseekin nyt ulkosaunan kautta syömään ähkyä lähentelevän jouluaterian, rauhallista joulua kaikille ihanille lukijoille! ♥♥♥

Operaatio joulukorttikuvat..

...koostui lähinnä epäonnistuneista kuvista ja hermonriekaleista. Malleja ei olisi voinut vähempää kiinostaa koko poseeraaminen, heti tonttulakin päähän saatuaan ilmeet vaihtuivat sekunnin sadasosassa kärsivistä kuolemaa tekeviksi. Riemun lätsä oli kolme kokoa liian iso, joten se valahti silmille juuri kun asetelma oli muuten OK. Ronjaa taas houkutti suuresti tonttulakin päässä killuva tiuku, ja niimpä koko tuskallinen toimenpide hoitui tasaisten "EI! Ei koske! Riemu, tänne! Tääälläääää (kimittävä ja tekopirteä äänensävy)" -kiljahdusten säestämänä. Väsytystaistelu kuitenkin palkittiin, tonttulakki ei jaksanut pitkän ähertämisen jälkeen enää kiinostaa. 

Nämä ylläolevat kuvat paljastavat sen hienon eron todellisuuden ja kuvan luoman mielikuvan välillä. Että kyllä siitä miljoonan kuvan sarjatulesta saattaa nipin napin löytyä se yks suhteellisen järkevän oloinen otos. Siis jos käy hyvä tuuri. Kuinka vaikeaa onkaan yrittää saada kuvia yhdistelmällä surkea kuvaaja ja vilkkaat koirat?

Vaikeaa, voin kertoa.

Lyijykynäpiirros lemmikistä

Joulun lähestyessä sain ihanan lahjaidean, kenelleppä muullekkaan kuin itselleni - kuitenkin niin mallikelpoinen ollut koko vuoden ja sitä rataa. Aina sillon tällön netissä vilahtelee toinen toistaan ihanampia lyijykynäpiirroksia tai maalauksia lemmikeistä. Niinpä minäkin päädyin punnitsemaan tällaisen tilaamista, ja tässä se sitten on. Ronja koko komeudessaan, itse tunnistin blondin tästä heti ensi vilkaisulla. Tämän teoksen on taiteillut Art for funin Jaakko Korhonen, suuri kiitos hänelle! En voi lakata ihastelemasta tätä, eivätkä pimeässä epätoivoisesti napsitut kuvat anna oikeutta teoksen upeille yksityiskohdille. Että joku osaakin! 

Onko muilla teetettynä vastaavanlaisia taideteoksia? 

Koiranomistajan varjopuolia

Vanhempieni valloittava Kira pentu

Jokainen varmasti osaa kuvitella sen pissakakkarallin epämukavuuden ja tunteen, joka sisällä kohisee, kun katsot epäuskoisena juuri nakerreltuja lempikorkkareitasi. Valehtelisin, jos väittäisin etteikö koiranomistajan arki olisi rankkaakin. Harmaita hiuksia aiheuttaa nyt Ronjan terveys. Moni meidän höpinöitä aiemminkin lueskellut tietää, kuinka paljon Ronjaa on kuskattu koiratohtorilla. Nyt yritetään selvittää, miksi koiran hengitys rohisee levossa, eivätkä nenäpunkkilääkkeet helpota kuonon ja pään alueen hankaamista. Kaveri totesi Ronjan äänekästä köllöttelyä kuunnellessa, että kuorsaa ihan niinku meidän isä. Niinpä niin, siltä se kuulostaakin. 

Takana on nyt useat verikokeet, kurkun ja nielun anatomian tutkiminen, kurkunpään, henkitorven ja ruokatorven tähystys, röntgen, pään alueen hiivatestit,.. Kurkunpään pientä ärtymystä lukuunottamatta ei ole löytynyt mitään, mikä selittäisi äänen. Nyt vedetään kortisoonia nassuun ja katotaan helpottaisko. Eipä auta odotella kuin mitä sydänmatotesteistä ja virtsa- ja verinäytteistä ilmenee. Onneksi Ronjan tutkiminen on niin helppoa, sitä kun saa vääntää, kääntää ja piikittää melkeinpä miten vaan. Mutta tällaista tämäkin välillä on, koirista on ilon lisäksi myös paljon huolta. Nyt täällä odotellaan sitten niin neli- kuin kaksiraajaisten terveystuloksia, hermot enemmän ja vähemmän kireillä.

DIY koiranpeti

Alkuun on ihan pakko pahoitella hätäisiä puhelinkuvia, tähän hätään ei muuta nyt ole. Pikkuhiljaa alkaa makkarin muodonmuutos lähestyä loppua, mutta yksi nurkka huusi täytettä. Siitäpä sainkin idean värkätä koirille pedin, koska edellinen otti lopputilin Riemun pentuaikana. Aluksi ajattelin ihan vain perinteisen patjan päällystämistä, sillä se löytyi jo omasta takaa. Torista bongasin kuitenkin pari trukkilavaa 10 eurolla, joten pakkohan ne oli käydä hakemassa parempaan talteen. Näillä ei alun alkujaan pitänyt olla mitään tekemistä koiranpedin kanssa, mutta niimpä ne päätyivät kuitenkin pedin rungoksi. Tämän toteutus oli tarpeeksi helppo ja nopea näinkin kärsimättömälle ja tumpelolle ihmiselle. Aika massiivinenhan tuosta kahden lavan ja patjan yhdistelmästä sitten tuli, lavojen mitatkin ovat 1,2 x 0,8m. Kunhan keksin toiselle lavalle paremman elämäntehtävän, saa peti jatkaa hommaansa vähän matalampana.

Koska tämä on siis laiskan valinta, ei työtä ole paljon. Lavojen hiomisen jälkeen ne voi toki maalata, itse jätin ainakin toistaiseksi puupinnan. Leikkelin patjan oikean kokoiseksi ja päällystin harmaalla farkkukankaalla. Ompelukoneeseen sekaantuminen tosin taisi olla virhe - lopputulos ainakin puhui omaa kieltään, en nimittäin ole yläasteen jälkeen koskenutkaan koko vempeleeseen. Niimpä vähän aikaa tulosta katseltuani tulin lopputulokseen, jossa patjan päällä on turkiskangas, joka antaa enemmän anteeksi, kuin kaikki virheet paljastava sileä kangas.

Koirakomppania taisi olla ratkaisuun kuitenkin tyytyväinen, tämä vaatimaton kaksikko ei onneksi kysele suoremman ompeleen perään. Heti ensimmäisenä yönä pedillä tuhisi kaksi tyytyväistä tassueläintä.